Kiitollisuusharjoitus toimii kuin häkä, kirjoitin edellisessä postauksessa. 

Ja se on ihan totta. Olen nyt pari viikkoa tehnyt kerran päivässä tai kahdessa mielessäni harjoituksen, ja fiilis on parantunut paljon. 

Harjoitus on myös osa uutta, myönteistä asennettani: olen päättänyt tulla viimein raskaaksi. Kyllä, se on nyt lyöty lukkoon :D 

Kihiset varmaan jo uteliaisuudesta, miten harjoitus käytännössä menee, joten tässä simppeli ohje. 

Kun päivän aikana tulee hetki, jolloin on aikaa ihan vain olla, ehdit rentoutua vaikkapa saunassa, illalla ennen nukahtamista sängyssä tai rauhallisella kävelylenkillä metsässä, hiljennä hetkeksi musiikit, puhelimet ja muut metelivempeleet. Ole hiljaa ja kuuntele hiljaisuutta. 

Keskity olemaan ihan vain siinä hetkessä. Aisti ympäristöäsi, sen ääniä, tuoksuja, tuntua. 

Ja sitten, listaa mielessäsi kymmenen asiaa, joista olet kiitollinen. Siis ihan sellaisia arkisia pieniä asioita, joihin et ehkä edes kiinnitä huomiota normaalisti. 

Seuraavana päivänä toista sama harjoitus, mutta listaa kymmenen eri asiaa kuin edellisellä kerralla. 

Päivä päivältä huomaat, että elämässäsi on oikeastaan yllättävän monta asiaa tosi kivasti, ja pienistä puroista syntyy iso virta. 

Omaan mieleeni harjoitus on vaikuttanut niin, että olen, erikoista kyllä, vähemmän kärttyinen ja helposti nollasta sataan kiihtyvä kuin yleensä. Olen myös osannut välillä laskea vapaalla älypuhelimen näpeistäni, kuunnella, mitä puoliso juttelee, silittää koiraa ja katsoa, kun karvaturri kiehnää huomiosta nautiskellen. 

Ja älä käsitä väärin. Minä, jos kuka, suhtaudun kaikkeen huuhaahömpötykseen skeptisesti. Mutta tässä elämäntilanteessa, jossa elän ikään kuin kaksoiselämää (normiduuniarki ja salainen vauvanyrityselämä), kiitollisuuden aiheiden listaaminen on tuntunut todella tervetulleelta. 

Suosittelen! 

*****

Omat kiitollisuudenaiheeni tänään, satunnaisessa järjestyksessä:

- kaapissa on vielä eilisiä irtokarkkeja, jotka aion napostella tänään

- leffailta puolison kanssa

- mieheni on mahtava tyyppi, hauska, herkkis ja oikea yhden miehen komediakeskus

- kodin kukkaset piristävät ja ovat ihanan värikkäitä

- vapaapäivänä on aikaa lorvia ja juoda aamukahvit hi-taas-ti

- aion fiilistellä kevättä ihanalla hölkkälenkillä kangasmetsässä

- kesälle on superkivoja suunnitelmia ja monet rakkaiden ihmisten tärkeät juhlat tiedossa

- eilen postilaatikosta kolahtanut naistenlehti on vielä korkkaamatta

- linnut sirkuttavat aamusta yöhön lauluaan

- läheiseni ilostui, kun tarjosin hänelle apuani eräässä hänelle hankalassa, mutta minulle simppelissä asiassa

Pieniä ovat parhaat ilon aiheet! Ihanaa viikonloppua! 

*****

Kp 14. Ovisplussan metsästys jatkuu. Eilisillan testiin hiipi jo aavistuksen vahvempi kontrolliviiva. Tänään aion täräyttää kunnon punaisen viivan ja ottaa miehen kanssa tilanteesta kaiken hyödyn irti! 

Ja taas. Taas Facebookin feediin pärähtää otsikon kaltainen ilmoitus. 

Joku onnekas on taas onnistunut lisääntymään. Joka pirun viikko. Tai päivä. 

Ihana ja iloinen asia toki. Olen ilmoituksista vilpittömän onnellinen uusien äitien ja isien puolesta. 

Ja samalla ärsyttää. Miksi minä en ole vieläkään saanut tehdä tuollaista päivitystä. Minäkin haluisin postata kuvan huovan alta pilkistävistä miniatyyrikokoisista varpaista, nukkaisesta pulleasta poskesta tai käsittämättömän pikkiriikkisestä bodystä. 

Itsekästä? Kyllä. On toki. Pitäisi osata vain ja ainoastaan iloita toisten puolesta. Eihän heidän perheonnensa ole minulta pois. 

Ei olekaan. Silti en voi ajatuksilleni mitään. 

Sentään voin katsoa kuvia ja ajatella, että toivottavasti minäkin saan vielä nuuhkia oman vauvan tuoksua, silittää pehmeää poskea, tarjota turvaa pienelle, omalle ihmiselle. 

Siihen asti tykkään kiltisti jokaisesta muiden vauvakuvasta, johon vanhemmat ovat rustanneet ipanansa strategiset mitat ja kuittauksen siitä, että vauva ja äiti voivat hyvin, vaikka tuoreet vanhemmat ovatkin väsyneitä uurastuksestaan. 

Ja ajattelen, että tuon kuvan pitäisi olla minun kuvani. 

*****

Muiden vauvailmoitusten ärsyynnyttämänä ja ilostuttamana seuraan kiertoani näennäisen huolettomasti, mutta oikeasti kuin haukka. Josko nyt olisi tärpännyt? Saa perkele luvan olla! 

Menossa kp 22/28 ja dpo 8. Oviksen jälkeen olen ollut jostain syystä kiukkuinen kuin ampiainen ja kaikin puolin räjähdysherkkä. Fiilikset sahaavat yhdestä ääripäästä toiseen. Luulotauti ja nämä ovat taatusti raskausoireita -ajatukset ottavat taas vallan? 

Mikä on hienoa, sain viimeinkin itsestäni irti hakeutua lääkärin pakeille. Siitä on hyvä tunne.

Helpottaa jo pelkkä tieto siitä, että ongelmaamme aletaan etsiä ratkaisua! 

Ps. Muistin juuri, että en ole muistanut tehdä kiitollisuusharjoitusta viikkoon. Sen huomaa. Pitänee jatkaa harjoituksia. 

En testaa. En taatusti testaa. 

Vai pitäisikö sittenkin...? Ei. Turha kiusata niinkin mukavaa tyyppiä kuin itseään. Ei vielä tänään. 

Menossa on nyt kp 28 ja dpo 14. Ovulaation onnistuin oikein tikuttamaankin. Kaksi pörhäkkää punaista viivaa. Ja pojat, ne päivät kyllä hyödynnettiin! 

Olimme molemmat miehen kanssa ihan puhki, koska peittoa tuli heiluteltua joka päivä noin viikon ajan ovulaation ympärillä. Ihan vain varmuuden vuoksi. 

Olen pitänyt tässä kierrossa kirjaa kaikesta mahdollisesta: peitonheilutuskerroista, omista tuntemuksista, ajatuksista, limoista ja ovulaatiotestien tuloksen kehittymisestä kierron eri päivinä.

Tein siis varmaan 15 testiä ihan kierron alkupäivistä alkaen. 

Halusin nähdä, tapahtuuko kropassa oikeasti jotain. Ja ainakin testien mukaan tapahtui. Ovisplussa erottui selvästi tismalleen kierron puolivälissä. 

Oireiden kirjailu on myös osoittautunut kiintoisaksi. Erinäisiä toispuoleisia alavatsakipuja on ollut vaihtelevasti läpi kierron. Rinnat taas ovat olleet arat etenkin ovulaation jälkeen ja nyt taas kierron loppua kohden. 

Aiemmissa yrityskierroissa, joita on ollut parisenkymmentä, olen kuluttanut varmasti myös toistakymmentä raskaustestiä. Turhaan. 

Monessa loppukierrossa mieli on tehnyt tepposet. Olen ollut parista mahatuikkaisusta satavarma, että olen raskaana. Mieli on alkanut kehitellä muka-pahoinvointia ja rintojen kipeytyminen on ehdottomasti merkinnyt sitä, että tärppi on käynyt.

Olen liittynyt kaikenmaailman raskausryhmiin, vertaillut muka-raskausoireitani oikeasti raskaana olevien oireisiin ja ollut varma, että voin lähteä ostamaan kaapit täyteen potkupokuja.

Lisäksi olen laskenut tietysti raskauslaskurilla lasketun ajan ja fiilistellyt tuhanteen kertaan, että meille tulee kesä-/syys-/talvi-/kevätvauva. 

Sitten olen mieheltä salaa hipsinyt vessaan, pissannut testipuikkoon ja repinyt hiukset päästäni, kun tulokseksi pärähtää yksi kelvoton viiva. 

Siksi päätin toimia tässä kierrossa toisin. 

Koska kiertoni vakiintui kolmen Terolut-kuukauden aikana kellontarkkaan 28 päivään, en testaa ainakaan ennen, kuin kierto on venynyt tuosta yli. Jos siis niin pitkälle päästään. 

Kaapissa on kyllä pussillinen raskaustestejä, mutta seuraavan kerran aion lorotella niihin sitten, kun raskaus ihan oikeasti on todennäköinen eikä vain toiveajattelua. 

Siksi en testaa vielä tänään, mutta kenties jo huomenna, jolloin periaatteessa seuraavan kierron pitäisi alkaa. Toivottavasti ei ala, vaan olen viimein raskaana. 

*****

Mites te muut vauvakuumeilijat, maltatteko olla kierron viimeisinä päivänä hötkyilemättä ja testaamatta, vai istutteko sekuntikellon kanssa vessassa etsimässä viivanpaikkaa? 

Näyttää muuten aika tympeältä kirjoitettuna: lapsettoman äitienpäivä. 

Ja onhan se sitä, periaatteessa. Facebookin feedi on jo alkanut täyttyä niistä "ihanaa, eka oma äitienpäivä - olen niin kiitollinen" -postauksista. 

Joukossa on ihan symppiksiäkin tarinoita. Ainakin muutaman sellaisen äidin postaus, joista tiedän, että lapsi on tullut pitkän yrittämisen ja hoitojen avulla. Mutta on kuitenkin tullut. 

Törmäsin viikolla Väestöliiton kamppiksen, jossa on perheiden kertomuksia lapsettomuudesta, hoidoista ja niiden tuloksena syntyneistä mini-ihmisistä. Tiesitkö, että 80 prosenttia lapsettomuushoidoissa käyneistä pareista saa toivomaansa jälkikasvua? 

Se on paljon! Eli ei todellakaan kannata menettää toivoaan omasta riiviöstä, vaikkei kahdestaan onnistaisikaan. 

On helppoa vitkutella tutkimuksiin ja hoitoihin menemistä, mutta sitten, kun sinne menee, kivi vierähtää sydämeltä. Edes jotain tapahtuu! 

Tänään ensimmäistä äitienpäiväänsä viettävä ystäväni yritti miehensä kanssa lasta kuutisen vuotta. He hakeutuivat lääkäriin pari vuotta sitten, ehättivät käydä läpi ensimmäiset perustutkimukset ja ystäväni söi muutaman kuukauden hormoneja. 

Pari viikkoa ennen, kuin heillä olisivat alkaneet järeämmät hoidot, ystäväni tajusi, että uuden kierron olisi itseasiassa jo pitänyt alkaa. Ja sitten testiin pärähtikin teksti: raskaana, gravid. 

Ja tänään hänen piirun alle yksivuotias tyttärensä peuhasi aamulla äidilleen äitienpäiväpiirustuksia sängyssä, antoi lahjoja ja halauksia taaperon innokkuudella. 

Toivoa ei todellakaan kannata menettää! Hyvää äitienpäivää äideille! 

Toivottavasti perästä tullaan ja jonain päivänä minullekin kannetaan sänkyyn äitienpäiväkahvit ja annetaan poskelle märkiä pusuja. 

*****

Viime kierrossa elättelin taas toiveita raskaudesta. Mutta niin vain kävi, että kp 29/28 alkoivat menkat. Nyt rullataan kiertopäivää kahdeksan. 

Tässä kierrossa lapsettomuustutkimukset pyörähtävät kunnolla käyntiin. Hormonitasojani, munasolujani ja munanjohtimieni aukioloa tutkitaan. Ja sitten katsotaan, miten meille saataisiin raskaus alkuun. 

Olen toiveikas ja kiitollinen jo siitä, että joku auttaa! 

Hengissä ollaan! Takana on kauhulla ja jännityksellä odottamani munanjohtimien aukiolotutkimus eli aukkari. 

Ei missään nimessä miellyttävä tai kivuton tutkimus, mutta onneksi se on nyt tehty. 

Aukkari on siis tutkimus, joka tehdään yleensä lapsettomuushoitojen ja -tutkimusten alussa. Kun miehen siittiöt oli todettu ihan kelvollisiksi, vaikkei kovin sukkeliksi, ja minut oli jo pariin otteeseen ultrattu, perusverikokeet ja pissanäytteet otettu, vuorossa oli tämä tutkimus.

Idea on siis selvittää, ovatko munanjohtimet auki vai onko niissä tukoksia. Tutkimuksessa lääkäri näkee myös tarkemmin kohtuun, ettei siellä ole mitään ylimääräistä, esimerkiksi kasvaimia. 

Kuten sanottua, jännitin etukäteen pirusti. Joskus viime vuonna erehdyin lukemaan netistä muiden kauhukokemuksia toimenpiteestä, mutta ennen omaa tutkimustani tarkemmat mielikuvat (luojan kiitos!) kirjoituksista olivat hälvenneet. Enkä käynyt lukemassa pelottelutarinoita enää uudelleen. 

Mainitsin tästä kätilölle maatessani tutkimuspöydällä lääkärin laittaessa tutkimusvempeleitään valmiiksi, ja sain kehut. Saavat kuulemma alvariinsa rauhoitella nettikirjoittelusta ahdistuneita potilaita. 

Mutta, koska netistä tuntuu löytyvän aina hyviä enemmän huonoja kokemuksia aiheesta kuin aiheesta, haluan jakaa kanssanne oman aukkarikokemukseni. Liioittelematta tai vähättelemättä. Joku muu saattaa kokea ja tuntea tutkimuksen toisin, mutta tällainen oli minun kokemukseni. 

"Hei, ja heitä vaan housut pois!"

Tutkimus tehtiin julkisella puolella. Saavuin polille reilu puoli tuntia ennen aikaani ottamaan kipulääkkeen. Sen tarkoitus on estää kohdun lihaksia supistelemasta ja kramppaamasta tutkimuksen aikana, kun putkistoa sörkitään katetreilla sekä ultraäänivehkeillä ja rööreihin ruutataan keittosuolaliuosta. 

Särkkäri napaan ja huikka vettä päälle. Juuri ennen toimenpidettä piti käydä vessassa, koska se parantaa näkyvyyttä tutkimusalueella. 

Kun pääsin odottelun jälkeen huoneeseen, ei muuta kuin käskystä housut pois ja siihen ah-niin-ihanaan gynekologin penkkiin selälleen pötköttämään, paljaat kintut metallisissa jalustimissa. 

Lääkäri ja kätilö selostivat tapahtumien kulun etukäteen laitellessaan välineitä valmiiksi. 

Ensin ihan perusultra sauvalla sisältä käsin. Paikat olivat siistit ja yksi hyvän kokoinen follikkelikin löytyi. 

Lääkäri näytti follikkelin minulle ruudulta, ja melkein liikutuin. Musta möntti harmaan pikselimössön seassa ja silti uuden elämän mahdollisuus! 

Taisin tuulettaakin vähän, koska kroppaa siis toimii ainakin jotenkin, limakalvo oli kiertopäiviin nähden ok ja follikkeli kasvamassa. Jes! 

Tämä oli iisiä eikä tuntunut missään. 

Pari ruokalusikallista keittosuolaliuosta myöhemmin

Sitten alettiin tositoimiin. Ultrasauva pihalle, metallinen ankannokka sisään ja kohdunnapukkaan kiinni - kuin papa-kokeessa. Ei mukavaa, mutta sen kestää. 

Sitten lääkäri alkoi pujotella katetria sisään. Jos ymmärsin oikein, siitä pullistetaan pieni ilmapallo sisälle, jottei testineste valu väärään suuntaan tms.

Ilmapallon "pumppaaminen" ei vielä erityisemmin tuntunut. Vähän epämiellyttävä, kevyehkö paineentunne, muttei varsinaista kipua. 

Sitten alkoi keittosuolaliuoksen ruutaaminen. Nestettä lasketaan munanjohtimiin kätilön mukaan muutaman ruokalusikallisen verran. 

Se tuntui.

Tunnetta on vaikea kuvailla, mutta vertaisin sitä siihen, että sisuksiin olisi ensin kaadettu bensaa ja sitten raapaistu tulitikku perään. Tai vedetty raastinrautaa sisuksia pitkin. Korventava, todella epämiellyttävä ja kivulias tunne. 

Taisin sen verran kitistä, pidättää hengitystä ja rutistaa silmät kivusta kiinni, että kätilö tuli pitelemään minua kädestä. Heh.

Siinä sitten kairasin kynteni kätilön lämpimiin käsiin ja yritin ohjeiden mukaan hengitellä syvään. 

Tuska kesti ehkä puolisen minuuttia tai minuutin, sitten helpotti.

Ensimmäinen puoli tutkittu ja auki on, huikkasi lääkäri. 

Kätilö lohdutti, että kohta episodi on ohi. Halleluja, ajattelin. 

Sitten sama ruiskuttelu toiselle puolelle, inhottavat tuntemukset, hoitajan käden rutistaminen kaikin voimin, hengitysharjoitukset - ja se oli siinä. 

Lääkärin määräyksestä

Molemmat puolet auki, kaikki näytti siltä kuin pitääkin. Ja lääkärin määräyksestä tiedossa runsasta peiton heiluttelua, ovistestejä ja loppukierrosta vielä yksi verikoe, jolla seurataan (toivottavasti ajallaan tulevan) ovulaation jälkeistä hormonitilannetta. 

Kaiken kaikkiaan aukkari oli ohi nopeasti, inhottavat kohdat kestivät vain pari minuuttia ja kipu enimmillään kouluarvosana-asteikolla ehkä kasiplussa. Tutkimuksen jälkeen vähän huippasi, oli etova olo ja maha tuntui kipeähköltä, mutta tuntemukset menivät päivän aikana ohi. 

Ruljanssin kestää, kun tietää, että sen jälkeen on askeleen lähempänä oman lapsen saamista - toivottavasti!

*****

Nyt on kp 10. Otin vaarin lapsettomuuslääkärin kommenteista, että "ei olisi ensimmäinen raskaus, joka on alkanut aukiolotutkimuksen jälkeen, joten muistakaa hyödyntää vimmatusti!" 

Mies tosin on varma, että keksin tuon seksiä lääkärin määräyksestä -vinkin itse ja käytän sitä vain saadakseni hänet vällyjen väliin. Ja pah! 

*****

Miten te muut olette kokeneet aukkarin? Entä oletteko sattumoisin paukahtaneet paksuksi tutkimuksen jälkeen? 

Jos haluaa yrittää raskautua, omaan kehoon ja sen viesteihin tutustuminen ei ole ainakaan pahitteeksi. 

Olen pitänyt viimeiset pari kuukautta oire- ja fiilispäivyriä, jonne kirjaan lyhyesti kaiken fyysistä oireista, päänsäryistä, vatsan nippailuista ja, yäk, limoista ovulaatiotestien tuloksiin ja ajatuksiin.

Toimii! 

Olen oppinut itsestäni asioita, joihin en todellakaan aiemmin edes ajatellut paneutuvani. 

Me vauvakuumeiset naisihmisethän olemme siitä kummia otuksia, että kierron loppua kohti luistellessa olemme satavarmoja siitä, että nyt pulla on viimein suhahtanut uuniin ja yhdeksän kuukauden päästä se pullahtaa käsivarsillemme lämpimänä ja parkuvana. 

On vatsan tuikkailua, nippailua ja muljahtelua. Tarkemmin ajatellen vähän etookin, ruoka ei maistu tai maistuu liikaa, päätä särkee ja on hirmuiset seksihimot. Tai sitten ei kerta kaikkiaan huvita puuhailla vällyjen välissä. Naamaan pukkaa näppyjä tai iho on omituisen hyvässä kunnossa. 

Vain naisen mieli voi tehdä tästä kaikesta absoluuttisen johtopäätöksen.

Sitten lasketaan hedelmällisyyssovelluksella laskettua aikaa, rämpätään liikutuksen vallassa sikiön kehitysviikkoja netistä, vaihdetaan saunaolut alkoholittomaan ja vaivihkaa hipelöidään omaa mahaa. Ja tulisiko hampaita harjatessa oksennuks, jos vähän pinnistäisi? Eikös se olisi sitä kuuluisaa aamupahoinvointia? 

Ja sitten, kun kuukautiskiertoa on kulunut sen 28, tai mitä kenelläkin, päivää ja kalsonkeihin lorahtaa menkkavuotoa, masennutaan, kirotaan oma kelvoton ruho alimpaan helvettiin ja manataan maailman epäoikeudenmukaisuutta. 

Tai en tiedä teistä, mutta tällaisia minun kuukauteni ovat karkeasti yleistäen olleet vuoden 2014 alusta. Ja voin sanoa, että tämä tapa elää on jokseenkin kuluttava - ja voisin kuvitella, että se on raskasta myös läheisille, jotka eivät yhtään tajua, miksi tuolla tyypillä fiilikset heittävät häränpyllyä naantalinauringosta manaajaan. 

Jep. Vauvakuumeilijan elämää. Ihanaa suorastaan! Not. 

Miksi siis oirepäivyri kannattaa? 

No niin, nyt pääsen viimein asiaan. Sori paatoksesta. Ymmärtänette, että just tätä ne mielialavaihtelut teettävät. 

Kiertoni on nyt siinä vaiheessa, että ovis on päivän tai parin päässä, todennäköisesti, yritys on infernaalista ja alan taas olla toiveikas, että nyt, tässä kierrossa napsahtaa täyspotti. 

Mieli alkaa taas tehdä tepposiaan. 

Mutta joo, jotta omat toiveet eivät lähtisi joka kuukausi lentoon ja sitten taas romuttuisi kertarysäyksellä, suosittelen pitämään kirjaa tuntemuksista ja ajatuksista eri kierron vaiheissa. Silloin saatat oikeasti oppia tuntemaan kroppasi toimintaa etkä vain kuvittele kaikenlaista. 

Oireet on ainakin itseni kaltaisen puhelinriippuvaisen helppo näppäillä luuriin. Paperikalenteriakin kokeilin, mutta alkuinnostuksen jälkeen merkinnät ovat aina vähentyneet - kalenteri ei kuitenkaan ole käsillä just silloin, kun jaksat/ehdit/saat inspiraation runoilla jonkin havainnon muistiin. 

Fertility diary, perinteinen kalenteri vai jokin muu? 

Älypuhelimeen saa myös käteviä ja vähemmän käteviä sovelluksia muistiinpanoja varten. Itse olen kirjannut fiilikseni kahteen paikkaan: Womanlog-nimiseen appsiin ja puhelimen muistioon, koska en täysin luota tuohon kaupalliseen sovellukseen, joka tarjoaa muun muassa backuppeja vain erillistä maksua vastaan. 

Womanlogista olen muutenkin käyttäny ilmaisversiota, joka riittää tarpeisiini, sinne voi näppäillä helposti oireet, sekstailut ja kirjata avoimeen kenttään mitä tahtoo. Se myös laskee kierron pituuden mukaan ovisarvion, hedelmällisen ajan ja seuraavien menkkojen alkamisajankohdan suuntaa antavasti. 

Miinusta tosin annan jatkuvasti ruudulle pomppaavista mainoksista. 

Puhelimen omaan muistioon taas olen rustannut käsipelillä päivämäärittäin kiertopäivät ja parilla sanalla, onko peitto heilunut sinä päivänä, onko mitään fyysisiä tuntemuksia ja missä kunnossa pää sillä hetkellä on. Toisin sanoen, onko vauvakuumehulluus taas iskemässä vai olenko vielä järjissäni vai vaihteeksi masiksessa. 

Kun nyt esimerkiksi vertaan eilistä kp 12:ta edelliskierron vastaavaan päivään, huomaan, että molempina on peitto heilunut, koska ovulaatio lähestyy ja hedelmällinen aika pitää käyttää hyödyksi. Erityisiä tuntemuksia ei ole ollut. Olen myös tehnyt kummassakin kierrossa tuolloin negatiiviset ovistestit. 

Ja jos edelliskierron merkinnät toistuvat, päivän tai parin päästä saan ovistestiin plussan, tissit kipeytyvät, vatsaa tuikkii ja on päivän verran kuumottelevan flunssainen olo. Eli ovulaatio. 

Oletko sinä pitänyt hedelmällisyyspäiväkirjaa? Millä vempeleellä? Onko päivyristä ollut hyötyä vauvayrityksessä? 

Metsästin tässä kierrossa ovisplussaa lääkärin määräyksestä. Eilen tömäkät tuplaviivat ilmestyivät testiin, samoin tänään. 

H-hetki on siis niin sanotusti käsillä. 

Miten iloiseksi voikaan ihminen tuollaisesta pikkuasiasta tulla. Juu, tiedän kyllä, että sehän vain vahvistaa, että kroppa toimii normaalisti, mutta se nyt vain ei ole mikään itsestäänselvyys. 

Nimimerkillä, vuoden ajan pillereiden lopettamisen jälkeen kierrot kaikkea mahdollista kuukaudesta kahteen, joten tämä Terolutien jälkeinen aika on ollut ihanaa, kun menkat alkavat tismalleen 28-29 päivän välein ja siinä välissä jopa tunnistan oman ovulaationi. 

Voin kertoa, että oviksen aika on tullut hyödynnettyä. Jos meille se mukula siunaantuisi, voisi ainakin sanoa, että hänen eteensä on nähty vaivaa ja on tekemällä tehty. Heh. 

Ilmoittelin oviksen ylpeänä myös lapsettomuuspolille. Ovis tuli kuin tulikin justiinsa sinä päivänä, jolloin lääkäri arvioi aukiolotutkimuksessa: kiertopäivänä 15, jolloin follikkeli oli kooltaan 20 milliä. 

Nyt se toivon mukaan paraikaa nappaa kyytiinsä salamatkustajan ja meille tulee kevättalven vauva! 

Loppukierrosta käyn muuten vielä piikitettävänä. Ottavat verta ja katsovat siitä, että ovis on varmasti tapahtunut ja hormonit kohdallaan. 

Musta on ollut ihan supermahtavaa, että joku on kiinnostunut meidän yrityksestä ja auttaa raskautumishaaveessa. En ole enää, ainakaan just tällä sekunnilla, ollenkaan epätoivoinen. 

Mites te muut vauvakuumeilijat, tunnistatteko ovulaationne ja jos, mistä merkeistä? Teettekö ovistestejä? 

*****

Tänään kp 16 ja siis ovisplussaa näytti testi aamullakin. Ovulaatio on tuntunut samaan tapaan kuin edelliskierrossa, jolloin niin ikään tikutin ovisplussan. Pari päivää aavistuksen flunssainen olo, päätä kuumottelee ja ajoittain pientä kipua toisella puolella alavatsassa. 

Viikko vielä, ja sitten selviää, tekikö aukiolotutkimus niin sanotusti temput. Siis kuten lapsettomuuspolin lekuri aukkaria tehdessään totesi, ei olisi ensimmäinen kerta, kun lapsettomuustutkimuksiin hakeutunut nainen pamahtaa tutkimuksen jälkeen paksuksi. 

Aukiolotutkimus siis avaa jotenkin röörejä, vaikka ne eivät olisikaan kunnolla tukossa, ja operaation jälkeen on hyvät mahikset raskautua. 

Peitonheilutusinto on hieman laantunut hedelmällisten päivien jälkeen, mutta se sallittakoon. Pakko vetää henkeä ja välillä vähän rauhoittaa tahtia. 

Joku raskautta yrittämätön ei ehkä oikein tajuaisikaan, millainen homma on urakoida vällyjen välissä kuukautiskierron ja lääkärin käskyjen mukaan. Hah! 

No joo, jaaritteluni johtunee siitä, että nyt eletään aina yhtä ärsyttäviä kierron piinapäiviä. 

Menossa on kp 21/29 ja dpo 6. Tuntemukset samanlaisia kuin aina, kuumottelua, toispuoleista alavatsatuikintaa ajoittain jne. Kyllä te muut kuumeilijat tiedätte.

Vilkaisin päivyristäni, että samanlaisia oireita on ollut näillä päivillä muissakin kierroissa, joten aivan turha vetää mitään johtopäätöksiä. 

Olisipa joku, jolle opettaa elämää

Pidän peukkuja, että lääkärin puheissa oli perää ja olisin yksi niistä onnekkaista, joita aukkari avittaa raskautumaan. Olisi se vain kertakaikkisen mahtavaa tehdä kahden viivan raskaustesti, varailla neuvola-aikoja, hypistellä pieniä ihania bodyjä kaupassa ja ehkä ostaakin sellainen, alkaa sisustaa huonetta uudelle tulokkaalle, hommata pinnasänky, vaunut... 

Jostain syystä aina lähtee lapasesta, kun alan haaveilla siitä, millaista olisi tulla raskaaksi ja saada lapsi. Mulle se olisi kuin lottopotti, seitsemän oikein, unelmien täyttymys. 

Tässä pari päivää sitten olimme kavereiden kanssa terassilla parilla sidukalla, ja mietin siitä turistessamme, että niin mukavaa kuin huoleton aikuisen elämä onkin, kaipaisin muutakin sisältöä - lapsen, josta huolehtia ja kantaa vastuun, jota opettaa ja kasvattaa. 

Olisi niin siistiä opettaa mukulaa kävelemään, juoksemaan, ratsastamaan, laskettelemaan, kunnioittamaan eläimiä ja luontoa, nauttimaan sammalmättäillä kävelystä metsässä ja ujeltavasta tuulenvireestä tunturissa. 

Sitä kaikkea odotellessa taidan mennä kitkemään rikkaruohoja pihalta ja levittämään multaa puskille, niin saa piinapäivien ajan kulumaan. 

Kun aloimme yrittää raskautta, rekisteröidyin heti vauvafoorumeille. Kesti aikansa, ennen kuin aloin tajuta mistään mitään. 

Mistä hiton tjottailuista, kp:sta, oviksista, kyläilevistä tädeistä ja passeista ne puhuvat? 

Kerran pari taisin kysyäkin, että anteeksi, mutta mitä nuo mahtavat tarkoittaa. Sain vastauksen, joka korkeintaan vähän raotti vauvaslangin maailmaa - kunnes taas hetken päästä joku rustasi ketjuun uuden viestin, joka näytti davincimäiseltä salakoodilta. 

Ja sitä odotuksesta haaveilevien ja jo raskautuneiden keskinäinen turina onkin. Eräänlaisen salaseuran puhetta, jota ulkopuolisen on käytännössä mahdoton ymmärtää. 

Vähän niin kuin työ-, tiede- tai harrastusyhteisössä on oma termistönsä, niin se on vauvakuumeilijoillakin.

Pari esimerkkiä palstoilta: 

Joku kyseli, tikutetaanko täällä ovis. Oon tikuttanut, ja kun talvella tuli ovishuippu, pupuiltiin samana päivänä ja tein positiivisen rt:n. Harmi vaan, että tuli km. 

Täällä menossa kp 20 ja dpo 5. Pp:t siis käsillä! 

Mulla esikko tulossa, rv 5 + 3. Takana alkuraskauden km ja yksi tm. Toivokaa tarrasukkia, että pysyy matkassa! 

Lyhyt oppimäärä

No niin. Väännetään pari perusjuttua rautalangasta.

Oviksen eli ovulaation tikuttaminen siis tarkoittaa sitä, että kierron keskivaiheilla lorotellaan tikkuun ja katsotaan, näyttääkö testi ovulaation hetken olevan käsillä.

Jos testi näyttää plussaa eli kahta viivaa, menossa on kuukautiskierron hedelmällisin aika ja periaatteessa hyvät tsäänssit tulla raskaaksi. Sanotaan myös ovishuipuksi. 

Pupuilun ehkä jokainen ymmärtää...? Peiton heilutus, vällyjen viuhutus, jyystöhommat jne. Roger that? 

Rt = raskaustesti.

Km = keskenmeno.

Tm = tuulimuna, jos kaipaat tarkempaa selitystä, kvg tai vaikka tästä.

Kp = kiertopäivä, monesko päivä kuukautiskierrosta on menossa. Päivä, jolloin menkat alkavat, on kp 1.

Dpo = days past ovulation, päiviä ovulaation jälkeen.

Pp = piinapäivät eli loppukierron päivät, jolloin jokainen kuvittelee itselleen satavarmat raskausoireet, kuseksii raskaustestitikkuihin, vaikkei toiminnassa olisi mitään järkeä ja sitten tippuu kovaa ja korkealta, kun täti tulee kylään eli menkat alkavat. Jotkut onnelliset siirtyvät piinailusta suoraan raskausviikkojen laskemiseen. 

Esikko = esikoislapsi.

Rv = raskausviikko. Tavoitetila, jossa pääsee laskemaan sikiön / alkion kehitystä päivä päivältä. Ja hommaamaan niitä vauvanvaatteita, pinnasänkyjä, sittereitä ym. Ja vertailemaan erilaisia raskausvaivoja muiden tulevien mammojen kanssa. 

Tarrasukat = sietää toivoa, että sikiö pysyy matkassa eli että raskaus jatkuu ongelmitta, ettei puskista pukkaa esimerkiksi km (ks. selitys ylempää, jos et muista).

Ja tämä oli nyt todella erittäin lyhyt oppimäärä. Kattavampi sanakirja löytyy esimerkiksi Vau.fi:n sivuilta. 

Oletko sinä omaksunut vauvapalstaslangin helposti vai tuntuvatko kuumeilijoiden ja odottajien lyhenteiden viljely sekä spesiaalit ilmaukset lähinnä käsittämättömältä soovalta? 

Iskin hanskat tiskiin koko vauva-asian kanssa. Pari viikkoa sitten alkoivat taas menkat, vaikka olin jossain hulluuspuuskassani ennen tuhruilua aivan satavarma, että olen paksuna. 

Ja paskat. Mä mitään raskaana ollut. Taaskaan. 

Olen aiemmin yrittänyt pitää ainakin näennäispositiivista meininkiä yllä yrittämisen suhteen, mutta nyt tuli totaalikyllästyminen. 

Puolentoista vuoden yritys, ei yhtä ainutta plussan häivähdystäkään. Ei pienintä toivon pilkahdusta. 

Viimeinen niitti oli soitto lapsettomuuspolilta. Puhelu tuli mukavasti menkkavitutuksen ollessa mojovimmillaan. 

Edellisessä kierrossa, jossa tehtiin aukkari ja tutkittiin läpi kierron mun hormonitasoja ja ties mitä aiheeseen liittyvää, katsottiin myös kokonaistilannetta ja arvioitiin, mitä hoitoja meille ensimmäisenä kokeillaan. 

Aukkarissahan kaikki oli kuten piti, miehen simpat raja-arvojen puitteissa. Mulla näkyi myös ennen ovista follikkeli kasvamassa. Limakalvot ohuehkot, mutta eivät mahdottomat. 

Ja sitten loppukierron verinäyte paljasti, että progesteronitasoni ovat naurettavan pienet. Tulokseni oli alle puolet siitä, mitä sen pitäis olla.

Hienoa.

Olemme siis virallisesti selittämättömästi lapsettomia, kätilö tuumasi soittaessaan ja kertoessaan tulevista hoidoista. 

Loppukesästä tiedossa on siis ensin suun kautta vedettäviä hormoneja ja ultrailua säännöllisesti oikean annoksen löytämiseksi. 

Jos se ei tepsi, siirrytään piikittämään hormoneja. Jos sekään ei avita raskautta osaltaan alkuun, edessä on todennäköisesti alkionsiirto. 

Ei voi muuta sanoa, kuin että täyttä paskaa. En just nyt jaksa olla positiivinen enkä toiveikas. Ehkä molemmat fiilikset palaavat taas osaksi arkea, kun hoidotkin alkavat. 

En tajua, miten joku voi tulla raskaaksi vahingossa / tahtomattaan / jotenkin epähuomiossa. Maailma on helvetin epäreilu. 

*****

En tiedä kiertopäivääni. Ei kiinnosta. Alitajuisesti tiedostan, että on kierron puoliväli. Varmaan oviksen aika, jos sellaista edes tapahtuu - ja vaikka tapahtuisikin, siitä ei ilmeisesti ole mitään hyötyä. Kai sitä silti pitäisi jaksaa peittoja heilutella. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä vaan! 

Jos jollakulla olisi jotain tsemppaussanoja sanottavanaan tai rohkaisevia kokemuksia, niille olisi nyt tarvetta. 

Hyvää juhannusta, vielä näin viime tinkaan! 

Eilen vietimme miehen ja kavereiden kanssa jo perinteeksi muodostunutta kaupunkijuhannusta. Grillailua, hyvää ruokaa, seuraa ja juomaa. Ja kokko kaupunkin sydämessä, veden äärellä. 

Oli muuten monimetrisiä leiskoja ihmettelemässä muutama muukin. Oman ikäluokkani lapsettomat pariskunnat tuntuivat kadonneen kokon ympäriltä tyystin. Parituhatpäinen yleisömeri oli sen sijaan täynnä pari-, kolme- ja nelikymppisiä lapsiperheitä ja mahat pystyssä kulkevia tulevia mammoja. 

Tietysti. Aivan ihanaa. 

Ihan mukavaa oli, ei siinä. Tosin mainittakoon, että perinteinen juhannuksenviettoporukkammekin on kutistunut sitä mukaa, kun porukalle on putkahdellut ipanoita. Lapselliset viettävät nyt omia juhannuskarkeloitaan, joihin eivät lapsettomat sovi. 

No, ihan kiva juhannus sinänsä. Ei satanut, lämpimissä vaatteissa tarkeni, oli ihan hauskaa. Mutta jotenkin taas tuntui siltä, että tämä on jo nähty. 

Varsinkin, kun joka puolella ympärillä pyöri tiineitä mammoja lastenrattaineen ja pellavapääliutoineen. 

On se perkele kumma, ettei meille tunnu sitä yhtäkään tulevan, kun humalassa juhannuskokon äärellä toikkaroivilla ihmisillä oli vanavedessään useampiakin mukuloita. Kiva varmaan niiden lasten myös katsella vanhempiensa pämppäämistä. 

Jos meillä olisi lapsi, olisimme voineet käydä juhannuksena maalla tekemässä kukkaseppeleet, käydä puusaunassa, puljata rantavesissä ja karauttaa illaksi kaupungiin kurkistamaan perinteistä juhannuskokkoa. Natustella piknikviltillä istuskellen kesäherkkuja ja ihmetellä ihmispaljoutta, ohi kulkevia koiria, ihmisiä, aallonmurtajalla kraakkuvia lokkeja, laineiden loisketta. 

Enkä taatusti olisi se kännivanhempi, joka pilaa lapsensa juhannuksen kolmen promillen humalalla ja huojumalla kännissä laiturilla niin, että lapsi saa pelätä äitinsä lumpsahtamista kunnon kumarassa järveen.

No, tulipahan vain mieleen. 

Kaikkien lapsiperheiden keskellä se siis taas valtasi mielen, vauva- ja lapsikateus. Jäin monta kertaa kiinni raskausvatsojen tuijottamisesta.

Olisipa mullakin.

No, nyt haavehtimasta todellisuuteen. Pitäisi leipoa parit kakut sukulaisten synttäreille. Ja lupasin miehelle vetää meidän perinteisen juhannusvisan iltapäivälehdestä.

Saanpahan taas muuta ajateltavaa. 

*****

Nyt menossa jokin loppukierron päivä. En tiedä mikä enkä suoraan sanottuna ajatellut laskeakaan. Hitonko väliä. Menkkoihin aikaa ehkä reilu viikko?

En ole tässä kierrossa viitsinyt pitää myöskään oirepäiväkirjaa. Pelkkää toiveajattelua se on ollut tähänkin asti. Katsellaan sitten uudelleen loppukesästä, kun lapsettomuushoidot alkavat. Siihen asti yritän elää normaalia elämää nauttien kesästä, luonnosta, leppeästä tuulesta, rakkaasta miehestäni ja kaikesta hyvästä, mitä elämässä on. 

Mites teidän jussit? 

Juuri, kun olen melkein saanut hätisteltyä jatkuvat vauva-ajatukset mielestäni, ystävä täräyttää kysymyksen ilmoille toisen ystävän häissä. 

Jaahas. Olihan tämä odotettavissa. 

Vaihdoimme miehen kanssa vaivihkaa katseita. Emme oikeastaan ole keskenämmekään kesällä puhuneet aiheesta. On helpompaa etäännyttää itsensä vaikeista asioista ja katsoa niitä tavallaan ulkopuolelta. 

"Vuoden päästä? Viiden vuoden päästä? Milloin olette ajatelleet, että aika olisi oikea? Sähän olet aina elänytkin niin terveellisesti, että rakenteellisesti raskauteen ei varmasti ole mitään estettä", ystävä, kolmen mutkattomasti maailmaan putkahtaneen lapsen vanhempi, pyörittelee jatkoa kysymyksilleen. 

Taas katseet miehen kanssa. Saa tulla vaikka heti, vastaan ja hymyilemme vähän vaivaantuneina. Ja sitten seuraavaan aiheeseen. 

Ystävän täysin vilpitön kysymyspatteri oli yllättävän vaikea. Olen kertonut tosi harvalle, että olemme yrittäneet jo sata vuotta (okei, puolitoista) eikä mitään ole tapahtunut. Ja että ilmeisesti just tämä mun terveellisesti ravittu kroppani on syypää raskaudettomuuteen. 

Lapsisuunnitelmista udellut ystävä jäi varmaan edelleen siihen käsitykseen, että okei, kohta noillekin putkahtaa jälkikasvua, ja postilaatikosta kolahtaa kutsuja nimiäisiin, varpajaisiin ja ties mille vauvakutsuille.

Jotenkin tuntuu, että mitä rehellisemmin kertoisin yrityksestä, sen suuremmat paineet itselleni asettaisin. (Miehen ajatuksista en edes tiedä, koska hän ei omaehtoisesti puhu aiheesta. Oletan, että lapsettomuus on hänellekin vaikeaa ja oman lapsen kaipuu kova.)

Ja koska kertoisin yritysongelmistamme kaikille, jatkossa todennäköisesti kavereiden ensimmäinen kysymys olisinkin yritysuteluiden sijaan tenttaaminen, onko lasissa kuohuvaa vai mehua ja joko testi on näyttänyt kahta viivaa. Ja sen hokeminen, että kyllä se tulee, kun lopetatte yrittämästä. Lienee tarpeetonta mainita, miten paljon moiset kommentit riipivät. 

En jaksa avata kuukausittain toistuvaa pettymystä itseni lisäksi myös muille. Siksi salamyhkäisyys, ympäripyöreät vastaukset ja välttely.

Ensi kuussa alkavat muuten hormonihoidot. Niitä odotan innolla. Jotain mahiksia sentään! 

Siihen asti yritän taas tunkea vauvahommat pois mielestä ja fiilistellä kesää. 

***** 

Kiertopäivistä ei hajuakaan. Ehkä viikon verran aikaa menkkoihin. Jyystetty on, etenkin oletettuina ns. kriittisinä päivinä tai niiden tienoilla. En laske päiviä, mutta tiedostan kyllä koko ajan kierron vaiheet. Yritän olla tiedostamatta. 

Mites te muut yrittäjät ja lapsettomuuden kanssa kamppailevat, pidättekö kesälomaa yrittämisestä ja hedelmällisyyskalentereiden kyttäämisestä? 

Viimein loppukesä, ja hoidot alkavat! Saa taas tätä lapsiyrityskuviota eteenpäin. Onkin aikalailla koko kesä mennyt vain odotellessa, että jotain alkaisi tapahtua. Vaikka tietenkin olen muka ollut ajattelematta koko asiaa...

Hain eilen apteekista ekan satsin Clomifenia, ja tänään imuroin ensimmäisen pillerin huiviin. Viisi päivää vetelen näitä antiestrogeenejä, ja sitten parin päivän päästä ultrataan. Tutkimuksessa katsotaan, miten follit ovat kehittyneet eli onko lääkkeen annostus riittävä vai pitääkö se vaikkapa tuplata. 

Käydessäni apteekissa mieleen juolahti jännä ajatus, jota en aiemmin jotenkin ole tullut miettineeksi. 

Lapsettomuus on murheenkryyni, josta hirvittävän monet tahot käärivät makoisat rahat. Miten se voi mennä niin, että ihmiselämän ehkä suurimmasta kriisistäkin haetaan tienestejä? Ja eikös tuo nyt olisi yhteiskunnalle ihan hyvä juttu, että syntyisi "uusia veronmaksajia" mahdollisimman paljon? 

Ajatus lähti apteekin kassalta, kun apteekkari totesi Clomien hinnan ääneen: melkein 70 euroa 20 tablettia. Siis mitä?! 

En ehtinyt taivastella hintaa edes ääneen, kun apteekkari jo totesi, että hormonilääkkeet ovat aivan järjettömissä hinnoissa nykyään, kun Kela ei korvaa niistä pennin latia. 

Kieltämättä! Maksoin kyllä mukisematta, mutta jäin miettimään. 

Minulla melkein 70 euron satsista riittää tällä minimiannostuksella juuri siksi aikaa, kun tätä hoitomuotoa on suunniteltu, eli neljäksi kuukaudeksi. Jos annostus tuplataan, riistopurkista liikenee kahdeksi kuukaudeksi. Jos sekään annostus ei riitä, pitää iskeä taas lisää euroja tiskiin. 

Onneksi on töitä ja tuloja, joilla maksaa, mutta eipä tämä ole lapsettoman, lapsesta haaveilevan ainoa kuluerä. Eikä varmasti jokaisella lapsettomalla parilla ole edes mahdollisuutta tarttua hoitoihin niiden hinnan vuoksi, edes julkisella puolella. 

Paljonko meillä on jo kulunut rahaa "lapsentekoon"? 

Hormonien hinnan inspiroimana päätin summailla, minkä verran meillä on jo suunnilleen kulunut rahaa yritykseen, noin puolessatoista vuodessa. Lopputulos yllätti itsenikin. 

Kuluja on tullut ainakin näistä:

- miehen siemennestetutkimus, 100 euroa

- monivitamiini, foolihappo ja d-vitamiini kahdelle päivittäin, ehkä 200-300 euroa

- käynnit lapsettomuusklinikalla, 30 euroa kerta (hoitojen ja tutkimusten aikana käyntikertoja parhaimmillaan pari kuukaudessa)

- Terolut-kuuri, 15 euroa

- Clomifen-kuuri, 70 euroa

- raskaus- ja ovulaatiotestit, 200-300 euroa

Kaikki alkututkimukset tehtiin yksityisellä, koska siihen oli mahdollisuus. En halunnut jonottaa julkiselle ihan perustutkimuksiin, koska työterveyden kautta oli mahdollista saada pari perusultraa, verikokeet ja pissanäytteet tutkittua. Työterveyden gynekologi hoiti sitten lähetteen julkiselle puolelle keskussairaalan lapsettomuuspolille jatkotutkimuksiin ja hoitoihin. 

Jos jo alkuvaiheen käynnit yksityiselle olisi pitänyt pulittaa omasta pussista, arvioisin hintaa kertyneen niistä noin 500 euroa. 

Käytännössä rahaa on siis palanut tähän mennessä noin 700 euroa, vaikka olemme esimerkeiksi hoidoissa vasta ihan alkutaipaleella. Lienee sanomatta selvää, että toivon avun löytyvän meille ja raskauden alkavan mahdollisimman pienellä buustauksella, mutta eihän sitä voi koskaan tietää. 

Esimerkiksi yksi ystäväpariskunta, joka oli yrittänyt lasta kuutisen vuotta, sai jo parin kuukauden hormonihoidon jälkeen raskauden alkuun. Nyt heillä on ihana parivuotias riiviö kotona. 

Mutta pointtini tosiaan oli, että ei ole yritys mitään halpaa lystiä, jos siihen tarvitaan ulkopuolista apua!

Jos apua hakee yksityisellä puolella, summa kasvaa nopeasti kymmeniin tuhansiin euroihin, mikä on käsittämätöntä. Lapsen saamisessa on kuitenkin kyse eräänlaisesta ihmisen perusoikeudesta. 

Käytännössä lapsen voi saada myös kovalla rahalla - mutta mitään takeita onnistumisesta ei tietenkään ole. 

*****

Menossa kp 3 ja eka Clomi-päivä ikinä. Jänskää! Olen taas toiveikas! Jospa jo syksyn aikana tärppäisi, toivon sitä aivan hulluna. 

Kiinnostaisi tietää, paljonko rahaa te olette laittaneet raskautumisyritykseen? Mistä kulut ovat muodostuneet? Missä menee raja, mitä et enää olisi valmis maksamaan? Ja asettaako lapsettomuushoitojen hinta yrittäjät eriarvoiseen asemaan? 

Kolme ihmetablettia popsittu, ja olen taas onnistunut valamaan itseeni uskoa, että tässä kierrossa voisi natsata. Lisäksi tuntuu jo nyt, että hormonihuurut alkavat vaikuttaa. 

Viime yönä piehtaroin lakanoissani jäätävien kuumien aaltojen kanssa. Helotin kuin patteri, naama ja muukin ruho tulikuumina. Potkin peitot syrjään ja paistuin silti. Seuraavaksi taas kalisin kylmästä ja hilasin peiton korviin. Ei yhtään mun tapaista. 

Ei hitto vie, tällaistäkö naisen elämä on sitten, kun on vaihdevuodet, tuumailin unenpöpperössä. 

Clomifeenihän on siis keinotekoinen antiestrogeeni, joka saattaa aiheuttaa vaihdevuosioireita muistuttavia tuntemuksia. 

No, kuumat aallot on nyt ainakin koettu. Lisäksi olen ollut tuntevinani jonkinlaista paineentuntua alavatsalla, mitä ei mulla tunnu oikeastaan koskaan alkukierrosta. 

Huomaan myös, että nyt, kun käytössä on jälleen uusi vippaskonsti raskautumisyrityksessä (Clomit, vehnänalkioöljy) googlailen taas vimmatusti, muun muassa tällaisin hakusanoin: Clomifen raskaus todennäköisyys, Clomifen kokemuksia, miten nopeasti clomifen raskaus, vehnänalkioöljy raskaus jne.

Ei tämä ihan tervepäisen hommaa ole. Toivon, petyn, toivon taas, olen jo varma, että nyt, sitten taas petyn. 

Perkeleen kuluttavaa! 

Vastapainoksi vauvahourailulle päätimme miehen kanssa aloitella pitemmän tipattoman ja nykyistäkin terveellisemmän kauden, jotta saa enemmän energiaa urheiluun ja olemiseen.

Liikumme paljon yhdessä, mutta olemme myös vähän herkkuperseitä. Hyvät viinit, erikoisoluet ja niille palanpainikkeet maistuvat välillä liiankin hyvin. 

Normaalipainoisia ja hyväkuntosia olemme kyllä, mutta pieni ryhtiliike oman fyysisen olemuksen suhteenkin saattaisi avittaa raskautumista. Ehkä. En tiedä. Kaiken olen valmis tekemään. Ja nyt kesämässäilyjen jälkeen tulee kyllä tarpeeseenkin ottaa itseä niskasta kiinni.

*****

Kp 5. Vielä kahtena päivänä Clomeja - ja toivottavasti ne toimivat kuin häkä. Mieskin tuntuu saaneen buustia motivaatioonsa (on kokoajan kimpussa), kun syön hormoneja.

Viiden päivän päästä seurantaultra tabujen vaikutuksista. Pitäkää peukkuja! Jospa tämä olisi se meidän kierto (paree olla!!!)

Millaisia kokemuksia sinulla on Clomifenistä? Oletko tullut raskaaksi Clomi-kierrosta? 

Ähäkutti, eipä välttämättä olekaan. 

Sorry, viime postauksesta on vierähtänyt tovi. Kertaan siis kuukauden tapahtumat. Ne onkin helppo tiivistää parilla ranskalaisella:

- Clomifen. Suuri huijaus, jos minulta kysytään. Toisin kuin viime postauksessa kuumottelin parin pillerin jälkeen, ne eivät todellakaan auttaneet minua ovuloimaan. Päinvastoin, en ilmeisesti ovuloinut lainkaan, follit eivät liiemmin kasvaneet ja jättibonuksena päälle, nuo ihanaiset tabletit kutistivat limakalvonikin olemattomiin. Paska nakki, niin sanoakseni. Lisäksi sain jäätäviä sivuoireita ja kevyen hermoromahduksen. 

- Edellä listatut vaikutukset (miinus hermoromahdus) kävivät siis ilme Clomi-kierron ultrassa. Lääkäri tuikkasi ultrauspuikon sisuksiin, mutristeli ja totesi, että ei jatketa Clomeilla ja että tästä kierrosta ei ole mahiksia mihinkään. No, ei ihan noilla sanoilla, mutta selväksi tuli. 

- Elokuun kierto oli jännä myös siitä, että ei ollut mitään tyypillisiä kiertoon liittyviä oireiluja. Ei ovistuntenuksia, tissikipuja, ei mitään. 

- Paitsi, että samoihin aikoihin Clomien nappailun kanssa alkoi tulla outoja juttuja, joiden hokaamiseen mulla meni pari viikkoa. Sain helvetinmoisen virtsatietulehduksen, joka ilmeni, anteeksi yksityiskohtainen kuvailu, sillä että pissaaminen oli kuin istumista palavan nuotion päälle, pissasin verta ja aloin olla jo ihan kuumeissani ja sekaisin, kun viimein tajusin hakeutua lekuriin. Olen satavarma, että Clomien ohentamat limakalvot eivät pystyneet puolustautumaan pöpöjä vastaan, ja siksi sain tuon perkeleellisen vaivan. Syynä saattoi myös olla punkkajumpan jälkeinen makoilu söngyssä tyyny takaliston alla ja jalat kohti kattoa. En muuten tee moista enää ikinä enkä suosittele muillekaan. 

- Elämäntavoista ja kepulikonsteista. Vaihdoin monivitamiinit tehokkaampiin, sekä miehelle että itselle. Napsimme nyt foolihapon lisäksi e:tä, d:tä, b:tä, magnesiumia ja sinkkiä sekä lusikalliset vehnänalkioöljyä per päivä. Kaikkea on kokeiltava. Erikoisoluet ja viinit pantiin pannaan, ainakin pariksi kolmeksi kuukaudeksi. Urheilua runsaasti (unohtuvatpahan kiertopäivät ja pakkojyystöt ainakin treenien ajaksi). 

Kohti uutta kiertoa ja yritystä, osa XX 

Ja niinpä päästään uuteen kiertoon, joka paukahti 30-päiväisen Clomi-kierron jälkeen. Nyt on päivä numero kolme. Otin aamulla ekan Letrozolin, joka tuuraa nyt siis Clomeja ja on lapsettomuushoitojen seuraava vaihtoehto kohdallani. 

Idis on siis taas kasvatella folleja isommiksi ilman, että limakalvot kärsivät. Jos vaikka saisin ovulaation?? Tai munasolu oikein hedelmöittyisi ja kiinnittyisi???

Tai jos Letrotkaan eivät skulaa, sitten päästäänkin heti ensi kierrossa piikityshommiin. 

Perkele vieköön puolitoista vuotta on jo hujahtanut tosiyritystä. Väsyttää, tympii, kyrsii ja jurppii. En iloitse aidosti kenekään raskauksista tai vastasyntyneiden pikkuvarvaskuvista, sori vaan. Teeskentelen kyllä, jos on pakko. "Voi, miten ihania uutisia, onneksi olkoon, aivan ihanaa..." 

Läpi menee kuin väärä raha. On mahdoton olla aidon ilahtunut toisen raskaudesta, kun itse ei tunnu onnistuvan millään. Eivätkä nuo lapsiperheidyllissään piehtaroivatkaan tunnut ymmärtävän, että ei, ei se lapsi sieltä tule, kun vain lopettaa ajattelemasta ja yrittämästä sitä. 

No, siteeraan itseäni, joten leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Vähän pelottaa reilun viikon päässä olevan ultra. Mitä, jos Letrotkaan eivät toimi? Mitä jos jään lapsettomaksi kokonaan? Tuleeko minusta katkera loppuiäksi? Miten mies kestäisi? Miten parisuhde kestäisi? Mitä mieltä elämässä olisi? 

*****

Te, jotka olette syöneet Letrozolia raskautuaksenne, miten tuo on teillä tepsinyt? Onko tullut sivuvaikutuksia? Montako kiertoa söitte? Oliko teillä lisäksi jotain tukilääkityksiä? Entäs, jos Letroista ei ollut apua, mitäs sitten? 

On ärsyttävää, ettei täällä ole omaa kategoriaa lapsettomuudelle. Jokaista postausta aloitellessa on aina pakko lokeroida aiheensa (lapsettomuuspaskan puiminen/hoitojen edistyminen tai junnaaminen) joko vauvakuumeeksi tai raskaudeksi ja synnytykseksi.

Vauvakuume oli ja meni silloin, kun kuvittelin paukahtavani tiineeksi parissa kuukaudessa. Raskaus on yrityksessä, muttei vallitsevaa todellisuutta. 

Parikymmentä prosenttia lasta yrittävistä ei onnistu ilman apua. Ja hoidoissakaan kaikki eivät onnistu. 

Niinpä olisi ihan kiva, että lapsettomuudelle olisi oma kategoriansa täällä. Pitänee laittaa ylläpidolle palautetta. 

Se siitä. Huomaan vain joka kerta ärtyväni tuosta hölmöstä lokeroinnista... 

Ajattelin rustailla kuulumisiani. Kp 26 menossa. Ensimmäisen Letrozol-kierron loppu häämöttää. 

Ovis tuntui (uskoisin) ja näkyi testissä. En silti ole satavarma sen tapahtumisesta ennen kuin kuulen, mitä progesteroniarvo näytti viikko oletetusta oviksesta. Arvon pitäisi tulla lähipäivinä. Voi, kun se olisi noussut hyviin lukemiin edellisestä pohjanoteerauksesta 12:sta. 

Oireita ei sen kummempia olekaan loppukierrosta ollut. Erotuksena edelliseen Clomifen-kiertoon, nyt on valkovuotoa piisannut läpi kierron. Lisäksi tissit ovat olleet aika napakat oviksesta lähtien. 

Koska olen idiootti, testasin tänään aamulla, ja negahan sieltä tuli. Menkkojen pitäisi ilmestyä 2-4 päivän sisällä. 

Jotenkin kaipaisin jo vastausta siihen, tulenko koskaan raskaaksi ja äidiksi. Vai jäämmekö lapsettomiksi. Epätietoisuus on hanurista ja kuluttavaa. 

Sitä yrittää elää ulospäin ihan normaalia elämää, vastata kysymyksiin kuulumisista, että eipä ihmeitä. Ja sisimmässään on koko ajan pelko persiissä. 

Viimeisestä puolestatoista vuodesta on jäänyt mieleen yritys. Pettymykset joka kuukausi. Turha toivo. Ja taas pettymykset. Ihan kuin sumussa olisi kulkenut. 

Kukaan ei ole kertaakaan kysynyt, miltä musta tuntuu. Ei edes oma mies. 

Hän ei tosin ole ilmeisesti perehtynytkään koko lapsettomuusasiaan. Olettaa, että kyllä vaimo hoitaa ja kertoo, milloin pitää peittoja heilutella tai mitä vitamiineja pitää syödä. 

Olen tahtomattani jo nyt katkeroitunut. Kateus, suru, viha - niissä vellon, vaikka ulospäin näyttelen iloista ja huoletonta. 

Kuluttavaa tällainen elämä. Saisi välillä paistaa aurinko risukasaankin. 

Hellurei! Parin viikon jälkeen taas kuulumisia. 

Kiertopäivää 16 rullailen. Menossa toinen Letrozol-kierto. Kierron alussa nappailin tabut huiviin päivinä 3.-7. 

Mitään erityisiä tuntemuksia ei ole ollut, paitsi Letro-päivinä pieniä alavatsatuntemuksia, joita oli samoilla päivillä myös viime kierrossa. 

Kierron puolivälin huitteilla puolestaan rinnat alkoivat muuttua aroiksi, kuten ennen ovista ilmeisesti tuppaa käymään. 

Ovulaatiotestejä olen tikutellut nyt neljänä päivänä. Kp 12-13 tulos oli puhtoinen nega, kp 14 unohdin testailla, kp 15-16 tulitasavahvuiset viivat eli oviksen pitäisi olla tuloillaan näillä näppäimillä. 

Kyllä. On hyödynnetty. :D

Viime kierrossa, joka oli eka Letro-kiertoni ikinä, kiertoa seurattiin lapsettomuuspolilla visusti. Ultrassa näytti siltä kuin pitääkin, ja kierron loppupuolella otettu verikoe herätti toiveita siitä, että lääke tosiaan toimii. 

Toisin sanoen, loppukierron progesteronitasoni oli miltei 30, joka vahvistaa, että kroppani on todella ovuloinut. Keväällä vastaavassa kierron seurannassa progesteronitaso oli niin alhainen, että lääkärini päätteli, etten ainakaan siinä kyseisessä kierrossa ovuloinut. Tuolloin proge oli vain reilun kymmenen luokkaa. Olisiko ollut 12. 

Syystä tai toisesta, ekassa Letro-kierrossa ei kuitenkaan tärpännyt, vaikka käytimme kyllä hedelmälliset päivät erittäin hyödyllisesti. 

No, nyt sitten vaan uutta matoa koukkuun. Josko tämä olisi viimein meidän kierto. <3 

Puolitoista vuotta on hirmu pitkä aika odottaa odottamisen alkua. Kaikkemme teemme, että onnistaisi. Että meistä tulisi vanhempia pienelle ihmiselle. 

Olisi se vain unelmien täyttymys. Toivottavasti saamme sen kokea! 

*****

Olisipa kiva kuulla muiden kokemuksia Letrozoleista. Taisin huhuilla vertaistuen perään myös viime kierrossa, mutta nyt viimeistään, kertokaahan kokemuksistanne, pliis! :) Tulitteko raskaaksi Letroilla? Monennessako lääkkeellisessä kierrossa? Jatkuiko raskaus synnytykseen asti kuten pitääkin? Vai eikö Letroista huolimatta tärpännyt? Mitäs sitten?