Ja taas. Taas Facebookin feediin pärähtää otsikon kaltainen ilmoitus.
Joku onnekas on taas onnistunut lisääntymään. Joka pirun viikko. Tai päivä.
Ihana ja iloinen asia toki. Olen ilmoituksista vilpittömän onnellinen uusien äitien ja isien puolesta.
Ja samalla ärsyttää. Miksi minä en ole vieläkään saanut tehdä tuollaista päivitystä. Minäkin haluisin postata kuvan huovan alta pilkistävistä miniatyyrikokoisista varpaista, nukkaisesta pulleasta poskesta tai käsittämättömän pikkiriikkisestä bodystä.
Itsekästä? Kyllä. On toki. Pitäisi osata vain ja ainoastaan iloita toisten puolesta. Eihän heidän perheonnensa ole minulta pois.
Ei olekaan. Silti en voi ajatuksilleni mitään.
Sentään voin katsoa kuvia ja ajatella, että toivottavasti minäkin saan vielä nuuhkia oman vauvan tuoksua, silittää pehmeää poskea, tarjota turvaa pienelle, omalle ihmiselle.
Siihen asti tykkään kiltisti jokaisesta muiden vauvakuvasta, johon vanhemmat ovat rustanneet ipanansa strategiset mitat ja kuittauksen siitä, että vauva ja äiti voivat hyvin, vaikka tuoreet vanhemmat ovatkin väsyneitä uurastuksestaan.
Ja ajattelen, että tuon kuvan pitäisi olla minun kuvani.
*****
Muiden vauvailmoitusten ärsyynnyttämänä ja ilostuttamana seuraan kiertoani näennäisen huolettomasti, mutta oikeasti kuin haukka. Josko nyt olisi tärpännyt? Saa perkele luvan olla!
Menossa kp 22/28 ja dpo 8. Oviksen jälkeen olen ollut jostain syystä kiukkuinen kuin ampiainen ja kaikin puolin räjähdysherkkä. Fiilikset sahaavat yhdestä ääripäästä toiseen. Luulotauti ja nämä ovat taatusti raskausoireita -ajatukset ottavat taas vallan?
Mikä on hienoa, sain viimeinkin itsestäni irti hakeutua lääkärin pakeille. Siitä on hyvä tunne.
Helpottaa jo pelkkä tieto siitä, että ongelmaamme aletaan etsiä ratkaisua!
Ps. Muistin juuri, että en ole muistanut tehdä kiitollisuusharjoitusta viikkoon. Sen huomaa. Pitänee jatkaa harjoituksia.